Tahko MTB

Lauantaina ajettiin Suomen suurin maastopyörätapahtuma Tahko MTB. Tuollahan on matkoja 25 kilometristä aina 180 kilometriin asti ja jotkut ajoivat sitten vapaaehtoisesti pari kierrosta päälle eli 300 km. Itse osallistuin, kuten aikaisempinakin vuosina 60 kilometrin matkalle. Tuo lienee nykyisin se Tahkon "päämatka", vaikka sekä 120 että 180 kilometriä keräävätkin myös kovia kansallisia ja kansainvälisiäkin kuskeja.

Ennen kautta suunnittelin, että Tahko olisi mun yksi kauden pääkisoista ja tavallaan tämän kevätkauden huipennus. Kevään sairastelut vähän muuttivat suunnitelmia, mutta tarkoitus oli kuitenkin lähteä ajamaan ehjä ja hyvä ajo. Tarkoitus oli myös perjantaina ehtiä Tahkolle vähän hakemaan tuntumaa vielä ennen lauantain starttia, mutta lähdön viivästyminen ja matkanteon hitaus (1-vuotias ei tällä kertaa viihtynyt autossa) muutti tilannetta niin, että perjantaina ehti hakea numeron ja katsoa, että pyörä toimii. Lauantaiaamun lämmittelytkin jäivät 3 minuuttiin mökiltä lähtöpaikalle. Jostain kumman syystä sain aamusta tuhrattua mökillä aikaa vaikka kuinka kauan ja lähtöpaikkahan oli ihan täynnä kun sinne ajelin. Eipä siinä viitsinyt enää lähteä kovin kärkeen rynnimään ruuhkassa vaan lähdin liikkeelle sieltä minne satuin tuossa vaiheessa enää pääsemään lähtökarsinassa.

Kuva: Tarja Kivirinta

Kisan alun otin aika rauhallisesti. Tuossa saa hyvin hyödynnettyä porukan peesiaspua käytännössä Kinahmille asti. Ajattelin, etten tällä kertaa ainakaan alussa vedä itseäni ihan piippuun. Toisaalta jälkeenpäin ajatellen olis voinut ehkä vähän kovempaakin alun ottaa. Kinahmin päällä pääsi vihdoin ajamaan kunnon polkua kun jonkun aikaa oli jonoteltu. Ja muutaman ohituksen jälkeen käytännössä hetken omaa vauhtia kun edessä menevät menivät jo sen verran kauempana edellä. Tuollaisella teknisemmällä polulla tuo oman vauhdin merkitys kasvaa kun silloin pääsee ajamaan hankalat kohdat "oikealla tavalla". Hitaammin ajaessa ne monesti vaikeutuvat ja ajosta tulee tökkivää. Tietysti jos ruuhkilta haluaa välttyä niin pitäisi ajaa alkumatka lujempaa, mutta kaikille 2000 osallistujalle se ei ole mahdollista :) Ja aika hyvin tuolla kuitenkin tilaa sai kun ohituspaikkaa pyysi ja vastaavasti pyrin itsekin tilaa antamaan kun takaa joku kovempaa tuli.

Tässä kuitenkin olisi järjestelyorganisaatiolle kehittämistä. Monelle Tahko on kauden päätapahtuma ja sinne tullaan ulosmittaamaan sen hetkinen suorituskyky. Ja se on totta, että tuollaisissa ruuhkissa ajaessa ei sitä omaa suorituskykyä välttämättä saa ulosmitattua. Ja kuten aikaisemmin sanoin, että ajaa alun lujempaa niin pääsee paremmille paikoille varsinaisten polkujen alkaessa. Mutta eivät kaikki 2000 kilpailijaa voi olla kärjessä, vaikka kuinka kovaa treenaisivat ja oman suorituskyvyn ulosmittaamiseen varmasti pitäisi niillä 3-4 tunnin aikoja ajavillakin olla mahdollisuus. Tämä siis ihan kehitysideana, että joko ohituspaikkoja olisi saatava reitille lisää tai vastaavasti lähtöryhmien kokoja huomattavasti pienennettävä ja lähtöryhmien välejä pidennettävä. Nythän nopeimmat ajavat Kinahmille mennessä edellisen lähtöryhmän hännän kiinni ja jonottavat siellä joka tapauksessa. En tiedä haittaako tämä monia, mutta joidenkin kanssa asiasta on tullut keskusteltua ja tätä asiaa olisi kiva jotenkin tulevaisuudessa parantaa. Ja olisihan se itsekin mukavaa ajaa joskus Kinahmi ihan reipasta vauhtia läpi. Hikisten Siivujen Kimmokin oli samaa asiaa pohtinut.

Kuva: Kaisa Kekola

Polkuajo tuntui kulkevan ihan mukavasti, mutta vähän ylämäkiin kaipais lisää terävyyttä. Matkan aikana huomas muutamia kertoja, että tasaisemmalla kun joitain pystyi jättämään niin samat naamat otti sitten ylämnäissä kiinni. Vaikka välillä tuntui, että pystyi jättämään takana tulevat tai vastaavasti edessä menevät tuntuivat karkaavan niin aika lailla samojen kuskien kanssa sitä tuli kuitenkin ajettua. Välillä mentiin kovempaa ja välillä hiljempaa, mutta porukka tuntui kasautuvan aika aika ajoin.

Tällä kertaa ei tullut missään vaiheessa seinää vastaan kisan aikana, mikä on tähän mennessä tämän kauden maratoneilla tullut siinä parin tunnin kohdalla viimeistään. Tuo on tietysti positiivinen asia. Omasta aikatavoitteesta jäin, mitä voi osittain selittää kyllä erittäin mutaisilla ja kuraisilla olosuhteilla. Välillä tuntui kuraa olevan polvia myöten, mutta yllättävän hyvin siellä pääsi kuitenkin ajamaan. Pyörä ja vaihteisto toimi todella hyvin tuossakin kuramäärässä. Täytyy edelleen kehua Sramin 1x11 vaihteistoa. Varsinkin tällaisella mäkisellä reitillä se on todella helppo, kun ei tarvitse etuvaihtajan kanssa pelata.

Viimesessä laskussa, Kuva: Tarja Kivirinta

Joka kerta Tahkolla tulee pieni helpotuksen tunne kun käännytään viimeiseltä hiekkatieltä kohti El Grandea. Vaikka ajamisesta nauttiikin niin tuossa vaiheessa kyllä maalin lähestyminen helpottaa. En tiedä oliko aika kullannut muistot, mutta tuntui tuo El Grande kestävän ikuisuuden tällä kertaa. Aina vaan jatkui ja jatkui, onneksi lopulta näkyi huippu ja sitten vielä vähän nousua tietä pitkin ennen loppulaskua.

Kokonaisuutena olin kisaan ihan tyytyväinen. Toki parannettavaa jäi ja sen verran hampaankoloon, että ens vuonna uudelleen. Siihen olin kuitenkin tyytyväinen, että suorituksena ehdottomasti tasaisin kauden maratoneista. Verensokerit pysyi myös hyvin hallinnassa kisan ajan. Tuo on aina tärkeä asia jo suorituskyvynkin kannalta. Ja kyllähän se itselle tuo aina tietyllä tapaa varmuutta kun kisan aikainen verensokeri pysyy hallinnassa. Ei mulla toki sensoria ollut, että en tiedä koko kisan verensokeriarvoja, mutta missään vaiheessa ei laskenut kovin matalalle ja maaliin tulon jälkeen verensokeri oli 4,4 mmol/l.

Tais siellä reitillä vähän kuraa olla

Ja kyllähän Tahko edelleen tapahtumana on mahtava. Kisan jälkeen on kiva kierrellä maalialueella ja nähdä kavereita ja jutella kisan kulusta ja muustakin. Ja muu perhekin tuntuu tuolla viihtyvän hyvin. Varsinkin kun kelitkin osui taas kohdilleen.